Olin päivällä asioilla Helsingissä ja pistäydyin samalla elokuvissa. Virpi Suutarin ohjaama dokumentti Eedenistä pohjoiseen kesti vain hiukan yli tunnin, mutta sen aikana kävin läpi kaikki tunteet. Sain nauraa, ihailla ja itkeä.
Elokuvassa tavallisten ihmisten puutarhainnostus oli lähtenyt niin lapasesta, etteivät jotkut ehtineet kuin kerran kesässä istahtaa puutarhatuolille. Ja puutarhassa saatettiin kykkiä aamuyöhön saakka taskulampun valossa. Kaunis kukkaloisto palkitsee ahertajan, mutta kova työ auttaa myös surusta selviämiseen. Näin kertoi eräs pariskunta, joka oli menettänyt poikansa.
Leffan juju oli ihmissuhteissa; puutarha vaatii hoitoa, jotta se kukoistaisi. Niin myös ihmissuhteet, vanhin pariskunta oli ollut yhdessä 68 vuotta, nuorimmat olivat tavanneet netissä. Puutarha kukoistaa kesän, sitten saapuu syksy ja on sadonkorjuun aika. Näin on elämässäkin.
Vaikka elokuvan loppu on surullinen, leffasta jäi kuitenkin valoisa olo. Kannattaa katsoa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti